Matti Kyllönen

Jyvän pitkä tie liipan luo Kuusamoon

Kuusamon Varisjoen Saunakosken uuden myllyn avajaisia vietettäessä omasta puolestani onnittelen sairaanhoitaja Seija Pitkästä synnyinkylänsä Lehdon teollisuuslaitoksen historian kirjoituttamisesta (2002) ja uuden, järjestyksessään ainakin jo neljännen myllyn rakentamisesta (2014). Vaikka myllynkivet eivät enää jauha jauhoja, Saunakosken kohina siivittää meidät menneeseen, myllyn, sahan, liippatehtaan, pärehöylän ja Isolehdon suurtalon uutteraan elämään.

Saunakoski on läheisesti liittynyt koko Suiningin suurkylän elämään. Varisjoki on ollut Pohjois-Pohjanmaan ja Vienan Karjalan välinen kauppa- ja kulkutie, tukinuittoväylä, kalastuksen apajapaikka, monien myllyjen ja liippatehtaiden voimanlähde. Kauneudellaan tämä seutu on lumonnut paikallisia ja vieraita matkailijoita ja onpa tämä seutu ja tämä mylly ollut monen rakastavaisen kuhertelupaikka ja yllä oleva maantiesilta monien nurkkatanssien pitopaikka hanurin tai käsin veivattavan ”rammarin” antaessa tahtia. Koulupoikina me Määttälänvaaran pojatkin olimme täällä usean kerran kuikistelemassa aikuisten puuhastelua ja Lehdon nättejä vaaleita tyttöjä ihastelemassa.

Käsittelen tässä esityksessä viljanviljelyn pitkää tietä Lähi-idästä Kuusamoon, asutuksen ja talonpoikaiskulttuurin leviämistä ja jauhomyllyjen ja liippateollisuuden kehittymistä täällä.

Olemmehan nyt kiviteollisuuden ytimessä, Varisjoella, jonka kahdessa-kolmessa tehtaassa ja liippaketjussa työskenteli 1930-luvun jälkipuoliskolla yli 100 henkilöä tuottaen vuosittain keskimäärin 400.000 liippaa. Tuotanto tyydytti Pohjois-Suomen tarpeet. Lisäksi vientiin meni esim. vuonna 1937 1,1 miljoonan markan arvosta kovasimia. Pelkät vientitulot vastasivat 22 % Kuusamon kunnan menoista. Kun tähän liitetään koko Pohjois-Suomen kattava myynti, päästään miljoonien markkojen vuosimyyntiin ja mittaviin välillisiin työllistämisvaikutuksiin.

Jauhomyllyjen ja liipanhionnan 300-vuotinen historia

Varhaisin ihminen oli keräilijä ja metsästäjä. Noin 10.000 vuotta sitten tapahtui maanviljelyn synty, ns. neoliittinen vallankumous. Ihminen oivalsi pistää viljansiemenen maahan itämään ja kasvamaan.

Hän jäi kylvöään vahtimaan ja omi pellon. Syntyivät kapitalismi, tuottaja ja kuluttaja. Ihminen ymmärsi lannoittaa peltoaan tulvaveden avulla. Ihmiset tarvitsivat toisiaan tulvapatopatojen rakentamisessa ja yhteisönsä suojelemisessa. Tapahtui työnjakoa ja erikoistumista eri ammatteihin.

Syntyivät kylät, kaupungit, heimoyhteisöt ja valtiot ja niille rajat, valtioiden välinen kauppa, taistelu vallasta ja omistuksesta ja myös sodat.

Siitepölytutkimus osoittaa, että maanviljely saapui Suomeen kivikauden lopulla runsaat 4000 vuotta sitten. Lounais-Suomessa kampakeraamisen ja vasarakirveskulttuurin yhteensulautuminen ennen vuotta 2000 eKr. synnytti Kiukaisten kulttuurin. Sen alueelta on löydetty viljaa merkitsevää Carelia-tyypin siitepölyä Paimiosta ym. ja jonkin verran jopa Puolangalta asti. Matti Huurteen mukaan viljanviljely vakiintui Etelä-Suomessa 1500–1000 eKr. Varhaispronssikauden siitepölyä on löydetty Kaakkois-Suomesta 1400-luvulta eKr. ja 1200–1000 eKr. Varhaisimmat maataloustyökalut, kaarevateräiset piikivisirpit ovat Skandinaviasta peräisin ja niitä esiintyi pronssikaudellakin.

Viljanviljely tuli Suomeen eri suunnista ja se selittynee sillä, että kun vaimot pyrittiin hankkimaan oman yhteisön ulkopuolelta, nämä ovat voineet tuoda siemenjyvät mukanaan. Ruotsinkin puolelta levisi viljanviljely Suomen puolelle. Tästä on merkkejä Iin, Oulun ja Raahen korkeudelta asti.

Viikinkiaikana 950–1200 jKr. vallinnut lämmin kausi ulotti viljanvijelyn Lappiin saakka. Viikinkiajan kalmistoja on löydetty Suomussalmen korkeudelta asti.

Keskiajan lopulla Kuusamo oli jo vankasti rannikolta tulevan erätalouden piirissä. Seuraavalla vuosisadalla retkeily- ja nautinta-aluevaraukset olivat rannikkoseudun erätalonpoikien pysyviä harrastuksia. Tästä oli vain askel siihen, että pysyvä kaski- ja niittytaloutta harrastava talonpoikaiskulttuuri 1600-luvun jälkipuoliskolla liippoineen, viikatteineen, sirppeineen, puukkoineen ja kirveineen nousi ylös kohti Kuusamoa. Täyssinän rauhassa (1595) määriteltiin rajalinja karkeasti Iivaarasta Suiningin Kurikkaperään ja Kitkan Virranniemeen ja siitä Paanajärven Ruskeakallioon ja edelleen pohjoiseen ja Varangin vuonoon. Kiistojen vuoksi rajaa ei saatu maastoon tarkasti merkityksi. Kuusamolainen asutus levisi koko ajan itään ja vasta autonomian aikana 1833–1849 Venäjän ja Suomen rajalinja merkittiin maastoon. Tavajärvi ja Paanajärvi ja Sallan itäosat liitettiin virallisesti Suomeen. Tämä raja vahvistettiin Tarton rauhassa 1920 sen jälkeen kun itsenäisen Suomen armeija oli monissa vuoden 1918 taisteluissa torjunut punaisten hyökkäykset kohti Kuusamoa ja Sallaa.

Tarton rauhan raja on sekä Kuusamon asuttamisen ja vuoden 1918 taistelujen mukainen raja. Se on puukoin, kirvein, sirpein, viikattein ja liipoin talonpoikaisväestömme hiellä ja verellä lunastetun maan raja.

”Kuninkaan kaskimiehistä” peltoviljelijöiksi 

Kustaa Vaasan ja Kaarle IX:n poltiikka tähtäsi Ruotsin valtion laajenemiseen kohti Vienanmerta ja ja Jäämerta. Kustaa II Aadolf suuntasi laajenemistoimet Saksan uskonsotiin. Kuningas Kaarle XI ryhtyi konkreettisiin toimiin antamalla 1673 asetuksen pohjoisten erämaiden asuttamisesta.

Uudisasukkaille annettiin verovapaus ja vapautus sotaväenotosta. Tämä oli konkreettista aluepolitiikkaa. Jo kahden vuoden kuluttua tästä perustettiin Kuusamon seurakunta. Koillis-Kuusamon liipanteolle edullinen seutu tuli asutetuksi. Suomalainen talonpoika oli suuria etuja nauttiva ruotsalaisen valloituspolitiikan toteuttaja. Asutuksen laajeneminen päättyi 1849 päättyneeseen rajanvetoon. Se merkitsi myös kaskenpolton loppumista metsänhaaskauksena. Kielto tuli voimaan1850. Kuusamolaisia velvoitettiin maanviljelyllä ja karjanhoidolla turvaamaan leipänsä.

Kuusamolaiset joutuivat viljapulaan. Hyvillä kaskimailla oli saatu 10, jopa 15 jyvän ruissatoja. Vuosina 1859–1868 saatiin ohrasta keskimäärin 2,9 kertainen, rukiista 4,6 -kertainen ja perunasta 5,5 -kertainen sato. Kuusamo kykeni tuottamaan tarvitsemastaan syömä- ja siemenviljasta vain puolet. Omasta takaa oli viljaa 5000 tynnyriä, 5000 tynnyriä (noin 825.000 litraa) oli tuotava pitäjän ulkopuolelta, lännestä Oulusta ja idästä Vienanmeren rannoilta.

Kuusamon pitäjänkokous anoi 1859 kaskenpolton palauttamista. Anomus esitettiin kuvernöörin kautta suoraan Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen, koska pitäjänmiehet katsoivat kaskeamis- ja asutusoikeudet saaneensa suoraan Ruotsin kuninkaalta. Vuonna 1862 anomus uusittiin ja pyydettiin, että pitäjäläiset saisivat harjoittaa ”metsäbruukia” eli hakata metsää omiksi tarpeikseen ja myyntiin korvaukseksi siitä, että kaskeaminen oli menetetty. Kuusamolaiset vetosivat usein myös siihen, että kuningas Kustaa III oli knihtisopimuksessa antanut pitäjän maan Kuusamon pitäjäisille ikuiseen omistuoikeuteen vastapalvelukseksi maanpuolustuksesta. Valtio katsoi tämän sopimuksen Venäjään liittymisen jälkeen rauenneen. Tästä seurasi pitkä kiista, jonka päätteeksi kuusamolaiset joutuivat taipumaan isoonjakoon, joka toteutui vasta 1950-luvulla. 

Myllyt, liippateollisuus ja Varisjoen uittosääntö 1909

Tämä 1850-luvulta lähtien vallinnut viljapula tarjosi hyvät mahdollisuudet jauhomyllyjen toiminnalle ja hiomakiven eli liipan valmistukselle. Myllynkiviä valmistettiin Ruukinvaarassa. Liipat hiottiin alussa kotona käsityönä. Liipanteko ja sepän taontatyöt johtivat pian erikoistumiseen. Seppien kylässä Taivalkosken Sirniössä valmistettiin viikatteita ja puukkoja vientiin asti. Liipanteko keskittyi aluksi Kitkalle, sitten Sossonniemelle ja sitten Varisjoelle ja Koillis-Kuusamon kyliin.

Merkittävin liippasuku oli Lehdon Pitkäset eli Lammaslehdot. Karjan ravinto hankittiin metsistä lehdesten leikkuulla, heinä saatiin kaskiniityiltä, pelloilta, järvien, jokien ja purojen rannoilta. Muinaisten Kaksoisvirtain maan ja Egyptin asukkaiden tavoin kuusamolaiset hyödynsivät tulvia peltojensa lannoittamiseksi. Rinnemaille patojen avulla tehtiin ”paiseniittyjä”, joille ohjattu tulvavesi lannoitti maan. Kovin lypsättävää ravintoa saraheinä ei ollut, mutta voita myytiin ja vietiin Norjaan jo 1800-luvulla, samoin poroja ja lehmiä sekä ruhoina että elävänä lihakarjana. Ruijaan mentiin kalalle ja Lappin savotoihin. Rahdinajo Oulun kihlakunnassa, Kuollassa ja Vienanmeren rannoilla työllisti kuusamolaisia talviajalla. Voudin- ja kuvernöörin kertomukset kertovat, että rahdinajo oli kuusamolaisten tärkein rahallinen elinkeino 1860-luvulta lähtien.

Peltoalat laajenivat, vesivoimalla käyviä jauhomyllyjä oli Kuusamossa vuonna 1905 172, tuulimyllyjä oli 2. Vuonna 1907 vesimyllyjen määrä romahti 18:aan, tuulimyllyt lopettivat kokonaan. Mistä tämä johtui? Pienet talo- ja sukumyllyt yhtyivät kylämyllyiksi. Tukkityöt toivat raha-ansioita, joilla voittiiin ostaa jauhoja. Pellonraivaus ei kaikkia kiinnostanut. Huonot säät vaikuttivat, tuli huonoja satoja. Kevään 1907 sää oli huono. Lumi suli aikaisin, kylvöt tehtiin varhain, kesäkuussa satoi lunta rekikeliksi asti läänin rannikkoseudullakin. Saunakoskessa oli 1900-luvun alussa kolme myllyä, Lehtolaisten, Alatalolaisten ja Korppiniemeläisten myllyt. Alatalolaisten myllyn vei tulva eikä sitä uudelleen rakennettu. Myllyistä vahvimmaksi nousi Lehtolaisten mylly.

Keskeinen syy myllyjen keskittymiseen ja viljelyn edistymiseen oli valistuksella. Vuonna 1903 aloitti Talousseuran palkkaama maatalousneuvoja Kaarlo Koivunen Kuusamossa työnsä. Hän teki tuloksekasta työtä kuolemaansa 1928 asti. Valistustyöstä merkittävin oli kuitenkin vuoden 1906 eduskuntauudistus, yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja vuoden 1907 eduskuntavaalit, joissa Kuusamo sai edustajakseen Juho Vaaralan (suom.). Itsekin Ruijan rantoja kalastajana kolunneena kaukotyöntekijänä hän tunsi kuusamolaisten tarpeet. Hän toimi yhtäjaksoisesti edustajana vuoteen 1917.

Ratkaisevan tärkein tekijä Varisjoen liikenne-, kuljetus-, kalastus- ja teollisuuskysymyksiin oli kuvernöörin 1909 vahvistama Varisjoen uittosääntö. Sen tärkein anti koski Saunakosken ja Jyrkänkosken koskivoimaa. Pääperiaate oli, että koskien molemmilla rannoilla saattoi teollisuuslaitos saada kolmanneksen uoman vedestä, mutta keskiuoman eli yhden kolmanneksen tuli olla vapaa kalastukselle, venekululle ja uitolle. Uitto oli etusijalla valtionkin näkökulmasta. Tukit uitettiin Vienanmeren rannassa Kovdassa olevalle Berggrenin sahalle. Kohta tulivat kotitarvesahat Saunakoskelle ja Jyrkänkosken vasemmalle rannalle.

Teolliseen liipanvalmistukseen 1913 – tuotanto nousee ja vienti vauhdittuu

Nopeimmat toimijat teollisuuslaitoksen rakentamiseksi olivat Saunakosken liipantuottajat. Talolliset Aadolf Kustaa Vanhala, Juho A. Lammaslehto ja Herman Lammaslehto Suiningin Lehdosta jättivät Kuusamon kunnallislautakunnalle kirjelmän, jossa tähdättiin liippatehtaan eli ”liippamyllyn” rakentamiseen Varisjoen Saunakoskeen. He olivat anoneet tehtaan rakentamiseen 1.000 markan valtion teollisuuslainaa ja pyysivät nyt kunnalta puoltoa hankkeelle. Kunnallislautakunta käsitteli asiaa kokouksessaan 16.1.1912 ja päätti seuraavaa:

”Kunnallislautakunta lämpimästi suosittelee lainan myöntämistä sanottuun tarkoitukseen, sillä liippakiviteollisuutta on paikkakunnalla harjoitettu aina vanhemmista ajoilta asti ollen melkoinen sivuelinkeino huolimatta siitä että valmistus on käynyt hitaasti ilman minkäänlaisia koneita.” Päätöksen tekivät J. Petrelius, A. Vaarala, L. Säkkinen, J. S. Törmänen, Antti Kallunki, V. Leskelä, K. Haarala, J. Vaarala, kunnankirjuri.

Asiakirjoista ei suoraan ilmene milloin Saunakosken liippatehdas valmistui. Nimismiehen ja voudin tilastoissa liippojen valmistuksen arvo mainitaan ensi kerran vuodelta 1913 ja se oli 16.000 mk. Vuoden 1914 tuotannon arvo oli 15.000 mk. Tuotannon arvo oli 35 % kunnan menoista.

Kumpi liippatehdas valmistui ensin, Saunakosken vai Jyrkänkosken? Saunakosken tehdashanke oli kunnan lausunnolla tammikuussa 1912 ja oli pantu alulle viimeistään 1911. Matti Eksymä pani Jyrkänkosken tehtaan alulle 1913. Vuonna 1962 haastattelemani liipantekijäsuvun miniä, Paanajärvellä syntynyt Miina Pitkänen kertoi, että kun hän 1905 tuli miniäksi Lehtoon, valmistettiin liipat käsin talon navetassa, mutta kun Eksymä rakensi laitoksensa Jyrkänkoskeen vuonna 1913, oli myös Pitkäsillä vesivoimaa hyödyntävä liippahiomo Saunakoskessa. Tämä laitos paloi 1925 paikkeilla ja uusi tehokkaampi tehdaslaitos rakennettiin 1927.

Matti Eksymä jätti 26.6.1913 kuvernöörille anomuksen liippatehtaan perustamiseksi Jyrkänkoskeen joen oikealle puolelle pyrkimyksellä käyttää joen koko koskivoima hyväkseen. Tästä sukeutui pitkäaikainen riita kyläläisten kanssa, koska heillä oli joen vasemmalla puolella mylly ja nyt myös sahahanke. Tälle he saivat luvan 1916. Seppo Ervastin mukaan Eksymä esitti lohkokunnalle asiansa 5.10.1912 ja sai suostumuksen tehtaalleen, mutta kun ilmeni, että hän tahtoi käyttää joen koko vesivoiman, hänen hankkeensa joutui vastatuuleen. Matti Eksymä kulki Pitkästen hankkeen perässä, mutta rakensi tehtaansa vuoden 1913 aikana luvatta ja sai kuvernöörin luvan sille vasta vuoden 1918 lopussa. Monipuolinen, muun muassa kunnan tie-, silta- ja koulujen korjauksia tehnyt Matti Eksymä myi tehtaansa 1920. Sen sijaan Saunakosken teollisuusyrittäjien toiminta oli pitkäjänteistä ja jatkui katkeamatta koko maailmansodan ajan. Toiminnassa oli kaksi liippatehdasta, Jyrkänkosken ja Saunakosken tehtaat. Tuotanto jatkui myös sotavuonna 1918. Maaherra mainitsi vuosien 1918 ja 1919 kertomuksissa ”Kuusamon liipat” merkittävinä teollisuustuotteina, joita valmistetaan ”omaksi tarpeeksi ja myös maailmanmarkkinoille”.

Maailmanodan viljapulasta kadon kautta maatalouden nousuun

Ensimmäisen maailmansodan aikainen viljapula oli aktivoinut Kuusamon kuntaa mittaviin jauhonhankintoihin kahdesta suunnasta, Oulusta ja Arkangelista. Rahti nosti viljan hintaa yleensä kolmanneksen, mutta kunta pyrki jauhokaupalla liikevoittoon ja kunnan jauhoja myyntiin Kuusamossa jopa 40–50 % Oulun hintaa kalliimmalla. Markkinat sekoittuivat. Vuonna 1917 elintarvikesäännöstely koettiin epäoikeudenmukaisena. Viljasta tuli poliittinen ase.

Vuoden 1918 sodan aikana petulla leipäänsä jatkanut väestö ei saanut sodan jälkeen juuri helpompia päiviä. Rajaseutu pysyi Tarton rauhaan asti levotonna. Rajan sulkeutuminen antoi raskaan iskun koko pitäjän taloudelle. Hakkuut ja uitot itään johtavissa joissa olivat loppuneet. Jokivarsille ja Tavajärveen jääneet tukkisumat sahattiin ja myytiin pois. Tavajärven suuri tukkisavotta toteutui vasta 1937. Karjalaisten vapaustaistelu 1921–22 toi pakolaisia – omaa kansaa, kuten sanottiin – Kuusamoon.

Sallan läskikapina 1922 nosti epäluuloa Venäjän aikeita kohtaan.Vuoden 1923 kato ajoi Kuusamon ahdinkoon, jota jatkui yli 1930-luvun puolivälin. Kunnan köyhäinhoitokulut olivat 50–81 % Kuusamon kunnan taksoitetuista veroista. Tilanne oli samanlainen kaikissa koillisen rajaseudun kunnissa. Monien muiden rajaseudun kuntien tavoin Kuusamon kunta ajautui valtion huoltoavun varaan 1931 ja valtion lisättyyn valvontaan 1934 alusta lähtien. Kuusamon kunnansairaala otettiin valtion aluesairaalaksi 1931.

Liippateollisuuden huippukausi 1927–1939 

Vuoden 1923 kato käänsi kuusamolaisten huomion maatalouden aseman nostamiseen.

Kansanedustajaksi 1924 valittu Kaarlo Hänninen (ml) ryhtyi tarmokkaisiin toimiin maatalouden edistämiseksi, pellonraivauksen ja karjatalouden kohottamiseksi. Maamiesseuroja perustettiin ahkerasti ja neuvontatyötä tehostettiin. Kuusamon peltoala kaksinkertaistui maailmansotien välisenä aikana. Liippoja ja työkaluja tarvittiin. 

Kiviteollisuudenkin kannalta merkittävä uudistus, Piiksinsalmen padon rakentaminen, toteutettiin 1925. Sen avulla vähennettiin veden juoksutusta Pistojoen vesistöön ja lisättiin Varisjoen–Kuusinkijoen vesistössä. Tämän seurauksena tukkien lauttaus Muojärvellä ja Kuusamojärvellä helpottui tukkeja kuljetettaessa Vanttajankannaksen tukinsiirtolaitokselle, joka oli vuosina 1922–23 uudistettu. Laitoksen kautta tukit siirrettiin kuljetettavaksi Iijoen vesistöön.

Virtaaman lisäys Varisjoessa nostatti Varisjoessa olevien Saunakosken ja Jyrkänkosken teollisuuslaitosten uudistumisen ja synnytti kaksi uutta liippatehdasta. Poliisikonstaapeli Frans Aato Määttä anoi kesällä 1926 maaherralta lupaa saada perustaa vesilaitoksen Saunakosken pääväylän vasemmalle rannalle. Maaherra E. Y. Pehkonen myönsi sen marraskuussa 1927. Määttä oli päässyt jokirantaan kiinni ostettuaan Korppiniemeläisten myllyn, jonka paikalle hän halusi rakentaa turbiinilla käyvän vesivoimalaitoksen, myllyn, sahan, puusepäntehtaan ja kivihiomon. 

Saunakosken sivujuoksulla jo ”ikimuistoisista ajoista lähtien” jauhomyllyä ja kivenhiontaa harjoittaneet Lehdon Pitkäset eli Lammaslehdot – Pekka ja Simppa Lammaslehto – jättivät 24.5.1927 maaherralle anomuksen saadakseen luvan perustaa vesilaitoksen omistamalleen maalle Saunakosken sivujuoksuun. 27.8.1927 tehdyn katselmuspöytäkirjan mukaan paikalla on vesivoimalla käyvä kivihiomo, mylly ja saha, mutta nyt haettiin lupaa turbiinikäyttöiselle tehtaalle.

Vesivoimalla käynyt hiontalaitos oli rakennettu jo maailmansodan aikana, mutta se oli hiljan palanut ja nyt oli tarkoitus korvata se turbiinivoimalla. Maaherra antoi anotun luvan päätöksellään 19.5.1931. Tehtaan rakentaminen alkoi 1927. Asia oli tullut ratkaistuksi Määtän anomusta käsiteltäessä. Kummallekin latokselle oli varattu 1/3 kosken vesivoimasta. 

Kolmannen liippatehtaan anomuksen jättivät talolliset Edvard Männikkö, Eetu Uusitalo ja Juho Luukkonen vuonna 1926 Saunakoskea ylempänä olevaan Suininginkoskeen. Sekin sai luvan. Myös Jyrkänkosken tehdas uusi koneistonsa 1926. Tuotannon nousulle olivat erinomaiset edellytykset. Liippojen kysyntä oli hyvä, laajenivathan pellot ja niityt kaikkialla Suomen pyrkiessä suurempaan omavaraisuuteen maa- ja karjataloustuotannossa.

Poliisi Määtän tehdas ei näytä toimineen kauankaan, jos ollenkaan. Männikön liippatehdas toimi 1930-luvun puoliväliin paikkeille asti. Jyrkänkosken tehdas toimitti lehterieteishallien lattialaatat Suomen Eduskuntataloon. 

Vuonna 1937 Kuusamossa oli toiminnassa Jyrkänkosken ja Saunakosken liippatehtaat. Niiden yhteinen työvoimamäärä oli yli 100 henkeä ja ulkomaanvienti noin 1,1 miljoonaa markkaa, kunnan vuosimenojen ollessa noin 5 milj. mk. Kaiku-lehden Suomen vientiyhdistyksestä saaman tiedon mukaan Kuusamon tehtaiden vienti oli yhtä suuri kuin Längelmäellä sijaitsevan maan kolmannen liippatehtaan viennin arvo. Kysyntä oli hyvä ja vientinäkymät hyvät.

Talvisota katkaisi hyvän kehityksen. Saunakosken tehtaan tuhosivat omat suojajoukot talvisodan alussa. Saunakosken mylly rakennettiin jauhamaan heti sodan jälkeen. Sen tuhouduttua Seija Pitkänen rakensi sen uudelleen. Nyt juhlimme sen syntymäpäivää. 

Siemenet ovat hyvin itäneet – on rakennettu kukoistava Kuusamo 

On nyt kulunut 342 vuotta siitä, kun Ruotsin kuningas lähetti pohjoispohjalaisia ja kainuulaisia erä- ja uudisraivaajatalonpoikia viljansiemenineen, työkaluineen ja karjoineen Kuusamoon. Miten hyvin siemenet ovat itäneet ja tuottaneet satoa? Vastaus on: erinomaisesti.

Kaskenpolton ja asutuksen laajenemisen päättyessä 1850 Kuusamon asukasluku oli jo 5.000 henkeä, maamme itsenäistyessä 1917 13.500, talvisodan alkaessa 14.200 ja maatalouden huippukautena 1965 noin 22.000.

1930-luvulta lähtien Kuusamo on ollut maamme eturivin pellonraivauskunta. Pelto- ja karjamäärät ovat kasvaneet ja antaneet työtä ja ravintoa suurille perheille. Kaikkea tätä ylistettiin ja palkittiin Koillis-Pohjanmaan maatalousnäyttelyssä Kuusamossa 1938. Kuusamo on lähettänyt koulutettua, hyväksi, ahkeraksi ja luotettavaksi kehuttua työvoimaansa valtakunnan ja ulkomaidenkin tarpeisiin. Voidaan sanoa, että Kuusamo on lähettänyt työvoimaansa Ruotsin kuninkaan luo kertomaan, että työ koilliskairassa on tehty ja työvoima on valmis ottamaan vastaan uusia työtehtäviä. Nämä uudetkin toimeksiannot teollisuus- ja palvelutöissä on hoidettu kunniakkaasti.

Kuusamo on kolmen ja puolen sadan vuoden ajan hoitanut eurooppalaisen kulttuurin levittämistä ja maanpuolustustyötä Euroopan koilliskulmalla ja jatkaa työtään voimallisesti EU:n oloissa.

Kun katsomme ympärillemme Kuusamossa ja täällä liipanhiomojen, myllyjen, sahojen ja pärehöylien sekä esimerkillisen suurmaatalouden Isolehdon sijoilla, mielemme täyttää syvä kiitollisuus. Saunakosken liipantekijät, viljan ja karjan kasvattajat, jauhojen jauhajat ja rieskan ja juustoleivän leipojat, muun ruuan antajat, maidon tuottajat ja jalostajat ovat tehneet hienoa työtä. Pitkästen ja Kämäräisten suvut näyttävät tietä edelleen maanviljelyn ja matkailun yrittäjinä.

Tämä Saunakosken seutu on meille koillis-kuusamolaisille rakas paikka, niin kuin koko Kuusamokin. Kymmenet tuhannet juuriltaan kuusamolaiset tulevat muuttolintujen tavoin kesäasunnoilleen asumaan ja kiittämään siitä, että olemme saaneet syntyä ja kasvaa täällä ja imeä isiemme ja äitiemme arvot jokapäiväiseksi matkaevääksemme. 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän mattiantero kuva
Matti Kyllönen

Yllä puheeni Kuusamanon Saunakoskella sairaanhoitaja Seija Pitkäsen rakennuttaman Saunakosken myllyn avajaisissa 13.6.2015.

Käyttäjän vilenin kuva
Aimo Remes

Ainakin Viroon on ollut vientiä, sillä omistamastani maatalosta löytyi Kuusamon liippa.

Käyttäjän mattiantero kuva
Matti Kyllönen

Tuohan mieleniintoista, Aimo. Kuusamon liippoja vietiin Ruotsiin, Norjaan, Viroon, Liettuan, Latviaan, Saksaan,Puolaan ja kaueammaksikin. On hämmästyttävää, miten hyvät myyntikanavat jo silloin omattiin. Kotimaassa tavalliset maalaiskauppiaat niin osuuskaupoissa kuin yksityisissäkin myivät kiveä. Oulun sataman kautta tavaraa tulvi ulos. Kivenjalostus oli kovaa työtä, mutta menekki oli varma epävarmassa ajassa. Nykyisin on asiat sotkettu Suomessa niin, ettei mitään kotoista "kannata" tehdä. Kuusamossakin kunnan elinkeinopolitiikka nojaa matkailuun ja erityisesti Rukaan. Luonnonsuojeluvouhotus on viety äärimmillen. Vain yhdet saavat tienata, toiset katsovat sivussa.

Toimituksen poiminnat