Matti Kyllönen

Sotaveteraanien työ ja muisto velvoittaa huolehtimaan koko Suomesta

Kansallista veteraanipäivää vietetään 27.4.  kiitollisuuden osoituksena niille sotasukupolville, jotka sota- ja kotirintamalla eri tehtävissä puolustivat maatamme 2. maailmansodan aikana. Muistamme kiitollisuudella sodassa kaatuneita ja haavoittuneita, kaikkia rintamalla ja kotirintamalla työskennelleitä miehiä ja naisia, evakkoja sijoittaneita ja heitä auttaneita sekä niitä nuoria, jotka rajaseudulta rintamaille paettaessa suorittivat tärkeää työtään karjankuljetus- ym. tehtävissä. On oikein ja kaunista, että heitä on rauhan aikana muistettu tunnustuspalkinnoin, kuten tänäkin veteraanipäivänä on tapahtunut.

Tänä veteraanipäivänä kiitollisuuteni kohdistuu erityisesti Suomen itäisen rajaseudun ihmisiin, jotka joutuivat kokemaan kaksi evakkoretkeä, rakentamaan kotinsa uudelleen jatkosodassa vapautetulle kotiseudulleen ja jättämään sen taas 1944 solmitun pakkorauhan seurauksena.
Suomi selvisi talvisodasta, jatkosodasta ja Lapin sodasta itsenäisenä maana ja kansana. Suomi kykeni asuttamaan runsaat 420 000 Karjalan, Sallan-Kuusamon ja Petsamon siirtosuomalaista uusille kotikonnuilleen. Suomi maksoi Neuvostoliiton vaatimat sotakorvaukset, jälleenrakensi maan,  kasvatti ja koulutti uudet sukupolvet ja nosti maamme maailman edistyneimpien ja vauraimpien kansakuntien joukkoon.
Kaikki tämä tapahtui sen ansiosta, että kansallamme on ollut selkeä arvoperusta, joka kiteytyi sodan aikana kolmeen sanaan: koti, uskonto ja isänmaa. Niissä tiivistyi kaikki se, mitä noin tuhat vuotta sitten omaksutun kristinuskon perustalle oli rakennettu.
 
Tarton rauhan raja 1920 oli suomalaiseen asutukseen perustuva oikeudenmukainen raja
Kuusamolaissyntyisenä, oululaisena ja pohjoissuomalaisena kansalaisena nousee mieleeni veteraanipäivänä  kiitollisuus ja ylpeys pohjoissuomalaisia juuriani kohtaan. Saan kuulua pohjoispohjalaiseen heimoon, joka valtion asutusneuvoa noudattaen raivasi 1600-luvulta alkaen Kuusamon ja Sallan  erämaat viljelykselle ja suomalaiselle sivistykselle. Kun itärajan kulku Venäjän ja Suomen kesken oli 1833-1849 asutusrajaa noudatten maastoon merkitty niin, että raja kulki Paanajärven itäpäässä, saatiin rauhassa rakentaa rajaseudun kyliä aina Venäjän bolshevikkivallankumoukseen asti. Rauhatonta aikaa rajaseudulla kesti aina vuoden 1920 Tarton rauhaan saakka, jossa itärajan kulku vahvistettiin sen mukaan kuin se 1800-luvun puolimaissa oli sovittu ja maastoon merkitty. Tarton rauhassa Suomeen liitettiin lisäksi Petsamo, joka Suomelle oli suomalaisasutukseen perustuen luvattu 1860-luvulla.

Suomen itsenäistyminen ja vuoden 1918 sota määrittivät varsin pitkälle Suomen suhteet Neuvostoliittoon 1920- ja 1930-luvuilla. Bolshevikkivallankumouksen sisältö, ateistinen valtio, kommunistinen yhteiskuntajärjestys ja jumalankielteisyys olivat räikeä vastakohta suomalaiselle järjestelmälle. Venäjän uhka kiteytyi suomalaisen yhteiskuntajärjestelmän sanoihin koti-uskonto-isänmaa. Ne kertoivat periaatteen myös sodan aikana: ei tuumaakaan tappelematta.  

Moskovan pakkorauha 1940 antoi oikeutuksen tavoitella turvallisia rajoja
Talvisodassa kansaltaan vähäisen Suomen rajapuolustus rakentui noin tuhannen miehen pataljooniin. Kuhmon, Suomussalmen, Kuusamon ja Sallan rajapataljoonat vastasivat kukin alueestaan. Koska kaikkialla oli miehiä liian vähän ja aseet viholliseen nähden puutteelliset, odotettiin turhaan apuvoimia.
Kuusamon ja Posion miesten muodostama Erillinen Pataljoona 16 (Er.P 16) puolusti pitkää Kuusamon itärajaa ja lisäksi Suomussalmen pohjoisosia. Vihollisen  JR 622 tulpattiin 6.12.1939 alkaen Alassalmella ja pidettiin siinä jouluun saakka, jolloin se yhdessä Tampereen seudulta tulleiden apuvoimien kanssa työnnettiin vuoden loppuun mennessä Juntusrantaan saakka. Juntusrantaan vahvasti linnoittautunut vihollinen pysyi kylässä Moskovan rauhan tuloon 13.3.1940 saakka, kunnes vetäytyi.

Moskovan rauha 13.3.1940 oli Kuusamolle ja Sallalle tuhoisa. Kummankin pitäjän elinmahdollisuudet hupenivat. Salla menetti Kirkonkylänsä, Kuusamon itäosien asukkaat noin 2100 henkeä suunniteltiin sijoitettavaksi Kirkonkylän länsipuolelle, koska uuden rajan läheisyys koettiin turvattomaksi.

Kuusamosta Kiestinkiin ja Louhen suunnan raskaisiin taisteluihin
Välirauhan aikana rakennettiin Salpalinja. Sen varustukset olivat Kuusamossakin mittavat.
Jatkosotaan lähdettiin innostunein mielin tavoitteena ottaa vääryydellä viety osa Kuusamosta takaisin. Saksalaisten auttamana uskottiin menestykseen. Talvisodan Raatteen tien sankarin kenraalimajuri Hj. Siilasvuon johtama pohjoispohjalainen JR 53 hyökkäsi 1.7.1941 Suomussalmelta ja Kuusamosta itään. Rykmentin jalkaväkipataljoonat oli perustettu Kuusamossa, Pudasjärvellä ja Iissä. Sohjananjoen, Kuolemankukkulan, Tuoppajärven ylimenohyökkäys ym. veriset taistelut viitoittivat tietä kohti Kiestinkiä, joka pahoin poltettuna joutui hyökkääjän käsiin 7.-8. elokuuta 1941.
Hyökkäys jatkui kohti Louhea ja Muurmannin rataa. Suomalaiset etenivät Kiestinki-Louhi -rautatien suunnassa, saksalaiset vasemmalla Kiestinki-Louhi -maantien suunnassa. Saksalaiset eivät edenneet suomalaisten tahtiin, ja seurauksena oli, että suomalaisten vasen kylki jäi avoimeksi. Syntyi ”Kiestingin motti”, joka ei suinkaan ollut Kiestingissä, vaan etulinjassa Kapustnajajoella 25-28 km päässä Kiestingistä itään. Motti syntyi 20.8. ja purkautui 3.9.1941.
Sotakirjallisuudessa ja muisteloissa on syystäkin kauhisteltu Kiestingin suunnan sotaa ja sen vaatimia uhreja. Kuusamon ja Pudasjärven pataljoonien miestappiot olivat suuret. Lisävoimat olivat lujassa.

Marraskuun tuloksellinen hyökkäys kohti Louhea – Suomi pysäyttää hyökkäyksen 6.12.1941
Tavoitteesta päästä Louheen ei luovuttu. Marraskuussa käytiin vahvaan hyökkäykseen Louhen suunnalla. Kiestinki-Louhi maantie avattiin suomalaisten ja saksalaisten yhteisvoimin. Vihollisen bunkkereita ja tulikorsuja tuhottiin yli 1700. Suomalaisarvion mukaan vihollinen menetti motti- ja rintamataisteluissa yli 3500 miestä kaatuneina, vangeiksi jäi yli 1700 neuvostosotilasta. Puna-armeija menetti 30 tykkiä, 14 pst.-tykkiä, suuret määrät käsiaseitsa ja ammuksia, lähes 400 hevosta, 13 panssarivaunua ja 14-16 lentokonetta.
Myös suomalaiset joukot kärsivät raskaita tappioita. Yhdeksän  suomalaisen pataljoonan taisteluvahvuus oli 16.11.41 vain 3500 miestä. Kahdentoista saksalaisen pataljoonan taisteluvahvuus oli samoin 3500 miestä. Kenraali Siilasvuon johtaman III AK:n taisteluvahvuus oli siis noin 7000 miestä. Suomalaisjoukkojen taisteluvahvuus oli 14.11.41 keskimäärin 48 % määrävahvuudesta.
Kun marraskuun talvihyökkäyksen tavoitteet oli saavutettu 12.-13. 11. -41, III AK antoi käskyn puolustuslinjan rakentamisesta Verhnee-järven tasalle. Hyökkäys kohti Louhea pysäytettiin Mannerheimin käskyllä 17.-19. marraskuuta 1941. Rintama oli 25-30 km päässä Kiestingistä itään ja noin 30 km päässä Louhesta. Suomi pysäytti hyökkyksensä koko itärintamalla 6.12.1941 saavutettuaan tavoittelemansa turvalliset puolustuslinjat. Samana päivänä Englanti Neuvostoliittoa tukeakseen julisti Suomelle sodan.

”Vapuksi Kiestinkiin!” - venäläisten suurhyökkäys kohti Kiestinkiä torjutaan
Asemasotavaihe alkoi myös Kiestingin suunnalla. Taisteluja kuitenkin käytiin. Huhtikuun lopulla 1942 Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen Louhesta kohti Kiestinkiä. Iskulauseena oli: ”Vapuksi Kiestinkiin”. III AK:n asemat pitivät maantien ja rautatien suunnassa, mutta vihollinen keskitti päävoimansa saksalaisjoukkojen pohjoispuolitse ja rakensi huoltotien korpien läpi pohjoisesta kohti Kiestinkiä. Vihollisen kärki pääsi muutaman kilometrin päähän Kiestingistä. Väkeä oli niin paljon, että viholliskomppaniat taistelivat eräässä kohden keskenään. Saksalaisten Stuka-pommittajien merkitys vihollisen tien ja kolonnien tuhoamisessa on merkittävä. Suomalaiset ja saksalaiset pysäyttivät hyökkyksen 7.5.-42 ja työnsivät vastahyökkäyksellä vihollisen 15-24.5.-42 Ylä-Mustajärven-Alajärven tasalle.
Heinäkuun 1. päivänä 1942 JR 53 luovutti Kiestingin puolustuksen saksalaisille ja siirtyi Uhtualle, jossa se taisteli vuoden 1943 ja siirtyi maaliskuussa 1944 Kannakselle. Siellä rykmentti vetäytyi taistellen osallistuen Talin-Ihantalan rintaman vasemman sivustan suojaustaisteluihin sekä kuusamolaispataljoonan osillaan Vuosalmen taisteluihin.

Kiestingistä Uhtualle, sieltä Kannaksen taisteluihin, Lapin sotaan ja vihdoin kotiin
Kannakselta JR 53 siirtyi  kenraali Siilasvuon johtamaan Lapin sotaan. Rykmentti osallistiui Tornion maihinnousuun ja taisteluihin Torniossa ja sen pohjoispuolella, Rovaniemen valtaukseen ja vihollisen takaa-ajoon Kittilään ja Muonioon asti, kunnes joukkoja alettiin kotiuttaa lokakuun lopulta alkaen.  
Kotiinsa Kuusamoon JR 53:n I Pataljoonan joukot eivät kuitenkaan päässeet koska venäläiset  välirauhansopimuksesta 19.9.1944 piittaamatta olivat miehittäneet Kuusamon, josta he poistuivat marraskuun puolimaista alkaen. Kuusamolaiset palasivat evakosta pääosin vasta keväällä 1945. Saksalaiset olivat poistuneet Käsivarresta 27.4.1945. Tuo päivä on Suomen  Kansallinen veteraanipäivä.

Suomen itsenäisyys on turvattu töin ja asein. Rajaseudun kansa on osallistunut siihen urhoollisesti taistellen ja omastaan kiinni pitäen. Rajaseutumme ansaitsevat pysyä asutettuina ja vahvasti puolustettuina myös tänä aikana ja tulevaisuudessa. Muodostettavan Suomen hallituksen on näistä velvollisuuksistaan  tarvittavaa aluepoliitikkaa noudattaen pidettävä kiinni.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän vilenin kuva
Aimo Remes
Käyttäjän mattiantero kuva
Matti Kyllönen

Kansallisen veteraanipäivän tervehdys, Aimo! Kukkivat kummut sankarivanajien haudoilla kesin ja nyt isänmaallisissa juhlissa ja kodeissa. Oli hieno juhla Kuopiossa. Oulussakin kiinnostava, kuten aina. Tahtoo olla niin, että Oulun juhlassa on kovin täyttä, ja niinpä jäin tällä kertaa seuraamaan juhlaa kotoa käsin.

Käyttäjän mattiantero kuva
Matti Kyllönen

Kirjoitukseni otsikko oli: "Sotaveteraanien työ ja muisto velvoittaa huolehtimaan koko Suomesta." Kuvasin pohjoispohjalaisen JR 53:n taisteluita, saavutuksia, uhreja sekä lopputulosta, Suoman kansallisen itsenäisyyden turvaamista. Johtopäätös tästä on, että koko Suomi, myös rajaseutumme rajoja myöten, ansaitsevat tulla pidetyiksi asuttuina, taloudellisesti vahvoina ja maanpuolustuksellisesti hoidettuina.
Koko itsenäisyysaikamma Pohjois- ja Itä-Suomen rajaseudut ovat olleet puutteellisesti puolustettuja. Raskas aseistus on puuttunut ja miehiä on ollut aivan vähän.
Talvisodassa vihollinen sai pahan läpimurron Sallassa. Siitä seurasi, että Sallan lisäksi myös Kuusamo menetti alueitaan. Jatkosodassa hyökkäyssotaan lähtö oli mahdotonta ilman vieraita vahvistuksia, saksalaisia joukkoja. Koska Saksa hävisi, myös Suomi joutui hävinneiden puolelle ja menetti sodassa valloittamansa alueet sekä joutui häätämään saksalaiset pois.
Etelä-Suomi on tähän kaikkeen syyllinen. Aluepolitiikka on aina hoidettu puutteellisesti. Nykyään EU:n aikana on koko ajan kurkotettu Eurooppaan ja Afrikkaan, Aasiaankin. On laiminlyöty oma väestönkasvu. Suomi seilaa lastuna laineilla ilmaan johtoa, ilman päämärää.
SDP:n puheenjohtajan Antti Rinteen hallitusohjelman suurin ongelma on Afrikasta huolehtiminen ja maailman ilmaston lämpenemisen torjuminen. Perussuomalaiset on toiseksi suurin puolue maassamme ja vanhin suomalainen puolue Suomessa. Sen tahtoa ei kuulla.
Suomi on tuhon tiellä. On otettava ongelmat haltuun ja pelastettava maa ja kansa.
Miksi aluepoliikka on pyhää EU:ssa, mutta sitä ei sallita Suomessa? Jokin paha aivovaurio vaivaa maamme politiikkaa.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset