Matti Kyllönen

Kansanvallan puolustaja - pientalonpoikainen liike Pohjois-Pohjanmaalla

Pientalonpoikain ammatillinen ja poliittinen liike alkoi maassamme 1900-luvun alussa, kun pienillä pelto- ja metsätilkuilla elävien talouksien määrä kasvoi voimakkaasti ja tästä köyhästä väestöstä uhkasi tulla suuri sosiaalinen ja poliittinen ongelma. Valtio halusi tutkimuksin selvittää maatalousväestön asemaa ja poliittiset puolueet olivat kiinnostuneita tämän väestönosan kannatuksesta.
Pienviljelytilalla tarkoitettiin omalla tai vuokramaalla harjoitettavaa maataloutta, jossa työt tehtiin etupäässä viljelijäperheen omin voimin ja josta perhe sai pääasiallisen toimeentulon. Pienviljelmäksi määriteltiin aluksi alle 25 peltohehtaarin tilat, mutta Pohjois-Suomessa pientiloiksi katsottiin  alle 10 ha tilat. Vuoden 1919 asutuskomitea esitti, että pientilojen viljelyalat on saatava sellaisiksi, että keskikokoinen 5-6 hengen perhe saisi siitä toimeentulonsa, mikä edellyttää 2 hevosta ja 6-8 lehmää. Tämä oli aivan liian korkea tavoite. Pohjois-Suomessa vakiintui 1920-luvulla pienviljelmän määritteeksi tila, jolla on viljeltyä 10-25 ha ja 6-12 lehmää. Karjalan viljelmien menetyksen jälkeen jouduttiin tulemaan vieläkin alemmaksi. Pienviljelmiksi laskettiin 1959 5-10 ha tilat. Niitä oli maassamme 102.000, 2-5 ha tiloja oli 101.000 ja alle 2 ha tiloja 103.000. Nämä n. 300.000 pientilan haltijat olivat mittava poliittinen voima, kuten Pientalonpoikain puolueen ja SMP:n korkeat kannatusluvut sittemmin osoittavat.


Pohjois-Suomen maaseudun väestöstä 51 % sai v. 1900 elantonsa maataloudesta, eteläisen vaalipiirin maaseudulla 59 % , pohjoisessa vaalipiirissä 52 % ja Lapin vaalipiirissä 56 %. Pääasiassa maanviljelyksestä eläviä ruokakuntia oli  eteläisessä vaalipiirissä n. 20.000. Näistä oli maanomistajien ruokakuntia 42 % ja yli puolet vuokraajia, siis torppareita ja mäkitupalaisia. Pohjoisessa vaalipiirissä vastaavat luvut olivat 7.800 ruokakuntaa, niistä maanomistajia  55 % ja 45 % vuokraajia. Suuria, yli 100 peltohehtaarin tiloja oli runsaimmin Oulun eteläpuolisissa kunnissa. Vastakohtaisuudet olivat suuret, ja siksi poliittiset vastakohdatkin olivat siellä suuremmat kuin pohjoisessa vaalipiirissä.
Koko Pohjois-Suomessa kaikista viljelmistä oli omistusviljelmiä 54 %. Eteläisen vaalipiirin tilanne oli ongelmallisin, sillä alle 3 ha ja alle 10 ha viljelmistä 60 % oli vuokraviljelmiä. Alle 3 ha tiloista oli vuokramaalla Oulun ympäristössä, Oulujokivarressa ja Kainuussa  kunnittain 60-90 %. Poliittinen radikalismi, sosialismi,  nousi juuri näiltä alueilta.

Mihin pientalonpojat suuntautuivat poliittisesti? Jo venäläisen sortokauden aikana omaa  maataan viljelevät ja myös vuokraajat suuntautuivat voittopuolisesti perustuslailliseen, venäläistä sortovaltaa vastustavaan rintamaan. Omaa ja vuokramaata vailla olevat maatyöläiset panivat laajasti turvan sos. dem. puolueeseen. Kun SDP v. 1906 halusi pitää torpparit vuokraajan asemassa ja vain parantaa heidän vuokraolojaan, puolue menetti Pohjois-Suomessa pientalonpoikain kannatusmahdollisuudet. Pientalonpojat halusivat omaa maata; maan nälkä oli hirmuinen.
Pientalonpojat olivat voittopuolisesti jo 1907-1909 vaaleissa vahvasti porvarillisten puolueiden, nuorsuomalaisten, vanhasuomalaisten ja maalaisliiton kannalla. Kun toinen sortokausi alkoi 1908 ja 1909 maanvuokraajien asemaa oleellisesti parannettiin, pientilalliset alkoivat yhä voimakkaammin siirtyä maalaisliittoon. He tunsivat olevansa “maanviljelijöitä“, mitä nimikettä maalaisliitto painotti vastapainona suomalaisen puolueen “talollisille“.  
Maalaisliiton Liitto-lehti agitoi koko ajan SDP:tä ja kommunismia vastaan. Merkittävä oli myös vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen tuki porvarillisille puolueille ja sosialismia vastaan. Myös herännäisyys toimi porvarillisten puolueiden  hyväksi.
 Vuoden 1918 sodassa pientilalliset olivat selkeästi valkoisen Suomen puolella. Korostettiin yksityisomistusta, laillisuutta ja uskollisuutta lailliselle esivallalle. Torpparien itsenäistyminen 1919-1922 sitoi pientilalliset yhä lujemmin itsenäisen Suomen vankkumattomiin kannattajiin. Pienviljelijästä oli Pohjois-Pohjanmaalla tullut  maanviljelijä. Kun entinen  torppari saattoi 1920-luvun alussa käyttää ammattinimikkeenä maanviljelijää, tunsi hän nousseensa muiden maanviljelijäin, joskaan ei ihan talollisten, maaseudun kokoomuslaisten rinnalle.
1920-luvun lopun 1930-luvun alun pulan ja sitä seuranneen poliittisen myllerryksen aikana pientalonpojat liikehtivät etenkin eteläisessä osassa lääniä. Ns. pulaliike oli vahva Muhoksella, Nivalassa, Pudasjärvellä ja Kuusamossa  ym. Pienviljelijäin puolue  sai eduskuntaan vuosina 1930-1939 1-3 edustajaa. Heitä olivat mm. Yrjö Kesti Muhokselta ja Eino Rytinki Pudasjärveltä. Myös  Kuusamossa ja Pudasjärvellä oli pientalonpojilla varsin vahva kannatus. Näissä kunnissa vanhoillislestadiolaisilla ja pienviljelijöillä oli vankka yhteys.

Toisen maailmansodan jälkeen pientalonpojat nousivat Veikko Vennamon johdolla vastustamaan maalaisliiton maallistumista. Joulukuussa 1957 kirjelmöi pohjoispohjalainen pientalonpoika Paavo Ojalehto maalaisliiton keskushallitukselle syyttäen puoluetta vanhojen perusarvojen ja etenkin siveellisyyden heikkenemisestä puolueessa. Ojalehto syytti  etenkin  puoluesihteeri Arvo Korsimoa tästä. Veikko Vennamo oli ainoa, joka yhtyi Ojalehdon kirjelmään, muut hallituksen jäsenet antoivat luottamuksensa Korsimolle.
Tästä alkoi uuden pienviljelijäpuolueen synty. Vennamo erotettiin syksyllä 1958 määräajaksi maalaisliiton eduskuntaryhmästä. Vuoden 1958 lopussa rekisteröitiin Suomen Pientalonpoikien Puolue, jonka perustava kokous pidettiin helmikuussa 1959. Vuonna 1966 puolue muutti nimensä Suomen Maaseudun puolueeksi. SMP lakkasi 1990-luvun alussa, jonka jälkeen perustettiin sen työtä jatkamaan Perussuomalainen puolue.

Pientalonpoikaisen liikkeen ja puolueen merkitys on ollut Suomen yhteiskunnallisessa ja poliittisessa elämässä erittäin merkittävä. Liikkeelle on ollut luonteenomaista perheyrittäjyys, omillaan toimeentulon ihannointi, Suomen itsenäisyyden ja demokratian puolustaminen  ja korkea siveellisen ryhdin ja laillisuuden vaatimus. Liike on pitänyt pienviljelijät aina laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolella sosialismia ja kommunismia vastaan. Kuitenkaan puolue ei esim. 1930-luvun alussa lähtenyt ääriliikkeiden matkaan, vaan säilytti demokraattiset periaatteensa.
Toisen maailmansodan jälkeen pienviljelijät pelastivat suomalaisen yhteiskuntajärjestyksen, kun sodassa rypeneet miehet lähtivät korpiin perustamaan tiloja ja perheitä ja rakentamaan nurkumatta uutta Suomea, eivätkä jääneet toimettomina maleksimaan  kaupunkeihin.
Seuraava merkittävä ponnistus oli yhteiskuntarauhan turvaaminen pysyttäytymällä porvarillisen puolueensa SMP:n riveissä 1970-luvun alun maatalouden ylituotannon purkamisen ja maaltamuuton aikana. Näissä toimissa Veikko Vennamon panos suomalaisen yhteiskunnan hyväksi on kiittämisen arvoinen.
Perussuomalaisen puolueen osaksi näyttäisi nyt taasen tulevan uudistajan tehtävä, kun poliittinen elämämme on kovin pahasti rämettynyt. Kansanvallan kannalta olisi suotavaa, että poliittiseen elämäämme turhautuneet voisivat purkaa tyytymättömyytensä lailliseen puolueisiin, sillä patoutunut ja purkautumatta jäänyt yhteiskunnallinen ja “herroihin” kohdistuva katkeruus ei koskaan tiedä hyvää yhteiskunnan  lailliselle menolle.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

hulda (nimimerkki)

Huonolta näyttää pienviljely persujen kannalta, eduskunnan sivuilla ainoa pienviljelijäksi ammattinsa ilmoittanut Mietaa valitsi keskustan.

M-T Heikka

Olipa mielenkiintoinen kirjoitus. Sanattomaksi vetää.

Itse koen olevani talonpoikaistoa, vaikka olenkin ensimmäinen sukupolvi ehkä tuhansiin vuosiin, joka ei osaa lypsää :)

Vieras (nimimerkki)

Konikapinaa kehiin, yleistä Hakaniemestä kumpuavaa porsastelua vastaan.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset